Taideperustaiset työtavat ja työn omistajuus

Olen nuoruudessa kouluttautunut graafikoksi, minulla on pitkä liike-elämäkokemus ja aikuiselämäni pituinen kuvataiteeseen paneutuminen. Käyn parhaillaan (tammikuu-lokakuu 2017) Prostt:n organisoimaa Taiteilija-konsultti-työparimallin valmennusta ja siksi minua innostaa taiteen ja työelämän rajapinnan pohtiminen taideammattilaisten osaamisen soveltamisena. Olen myös ammatillinen opettaja ja siksi puhun oppimisesta.

Taideperustaisissa menetelmissä on suositeltavaa käyttää rikasta kokoelmaa erilaisia materiaaleja, koska värit, muodot ja materiaalien kosketuksen tuntu herättävät assosiaatioita. Tekeminen on motivoivaa "kivoista materiaaleista", ja iloiset värit ja kuviot tuovat mukaan sopivasti leikkisyyttä. Moni liike-elämän toimija vierastaa sitä, että työskentely voi näyttää "askartelulta" ja tuntua siksi"lapselliselta". Mutta on paljon tutkimustietoa siitä, että leikinomaisuus, huumori ja suvaitsevaisuus lisäävät luovuutta. On siis hyvä, että tunnelma ja työtapa poikkeavat normityöstä. Voi myös kysyä itseltään, voisiko erilainen työtapa avartaa ajattelua. Taideperustaista tekemistä ei voi arvioida osallistumatta siihen. Lurkkiminen ja muiden tekemisen seuraaminen ei tuota omaa kehollis-emotionaalista kokemusta, mitä tavoitellaan.

Monet työnantajat toivovat alaisiltaan yrittäjämäistä asennetta työhön. Se tarkoittaa, että työhön suhtautuu intohimoisesti, kehittävällä otteella ja tuntee omistajuutta työhön. Ihanteellinen työntekijä on työnantajalle sellainen, joka haluaa ottaa vastuuta ja nauttii siitä. Tällainen työn sisältö olisi varsin tyydyttävää myös työntekijälle itselleen. Mikä mättää, kun työssä uuvutaan ja työtä ei koeta merkitykselliseksi ? Voisiko yhtenä syynä olla se, että työ ei tarjoa konkreettisia tuotoksia, vaan tavoitteet ja saavutukset ovat hyvin abstrakteja. Niissä on vaikea hahmottaa omaa osuutta. Moni rivityöntekijä ei motivoidu pelkästään liikevoiton tuottamisesta. Ihminen haluaa kehittää itseään ja peilata onnistumisia vertaisistaan.  Onneksi johtamisen yhteydessä on alettu puhua myös työntekijäkokemuksesta, eikä enää pelkästään pohdita asiakaskokemusta.

Taidemenetelmät työn oppimisessa - esimerkkinä kuvitus

Olen graafikko koulutukseltani ja siksi on luonnollista ottaa taidemenetelmistä esimerkiksi juuri kuvitus. Olen soveltanut  myös muotoilun ja draaman menetelmiä. Hyvä ohjaaja on taidealansa ammattilainen  ja halukas ja kyvykäs soveltamaan  taidetta työyhteisöjen tarpeisiin. Taidetta on motivoivaa tarkastella työn oppimis- ja kehittämismuotona.

Olen monesti vetänyt työelämässä sellaisia kehittämistyöpajoja, joissa tuotetaan kuva tai visuaalinen, käsin kosketeltava malli. Ohjaajana voin tarjota työstettäväksi esimerkiksi kuvituksen liittyen käsiteltävään asiaan tai ohjata sellaisen tekemistä yhdessä. Kuvituksen avulla, sitä kommentoiden ja korjaten osallistujat työpajoissa muovaavat tilanteesta yhteisen käsityksen.

Piirtäminen, maalaaminen, visualisointi millä tahansa menetelmällä  auttavat luomaan työstettävästä asiasta yhteisen käsityksen. Lähtötilanteessa kuvan ei tarvitse tyydyttää kaikkia, vaan ymmärryksen syveneminen tapahtuu piirustusta tai muuta visualisointia muovaten ja kommentoiden yhdessä. Visualisoinnin avulla jaetaan myös tilanteessa ilmenevä epävarmuus, epätietoisuus ja tiedon puutteet saadaan esiin ilman noloutta. Parasta menetelmässä on se, että kuvituksen ei tarvitse olla teknisesti mitenkään erityisen ansiokas vaan tikku-ukkotasokin palvelee tarkoitusta. Kokemukseni mukaan kuvaa tai mallia uskalletaan kommentoida helpommin kuin puhetta tai tekstiä. Mitä luonnosmaisempi tuotos, sen helpompaa sitä on kommentoida ja täydentää. Kuvan äärellä  ei asetuta debattiin. Väittely voi pelottaa,  mutta kuvaan esitettävä muutos tai lisäys koetaan rakentavana toimintana. Jos on saanut osallistua kuvan tekemiseen itse, aiheeseen on sitoutunut emotionaalisesti ja siihen tuntee omistajuutta. Taidemenetelmien soveltaminen onkin hyvä tapa lisätä työyhteisössä työn omistajuuden tunnetta.

Kuva: Sovittelun prosessiin ja toimintatapoihin perehtyvät opiskelijat keskustelevat asiakkaan viiteryhmiä kuvaavan kuvituksen äärellä v. 2016, Riika, turiba-yliopisto.

Turvallista ja oppimista tukevaa epäonnistumista

Prototypointi on nopeaa ideoitten työstämistä helposti tehtäviksi malleiksi. Puhun nyt lähinnä paperiprotoilusta, siis helpoista materiaaleista tehdyistä malleista. Prototypointia voidaan pitää tekemisen, etsimisen, jäsentämisen, pohtimisen, oppimisen prosessiksi, jossa tavoitteena on toisaalta tukea yhteistyötä, vuorovaikutusta ja viestintää toisaalta saada käsin kosketeltava konkreettinen kuva tai malli ratkaisusta. Ehkä parasta protoilussa on se, että epäonnistuminen voidaan todella kääntää oppimiseksi. Protoja voidaan tehdä paljon kokeilevalla mielellä. Epäonnistuminen työssä on aina noloa, mutta protoilussa pätee sama kuin kuvittamisten kommentoinnissa, kehitetään yhdessä, koska mitään isompaa harmia ei ole tuotettu.
     Menestyksen reseptiksi on sanottu: ”fail often to succeed sooner”, eli monet epäonniset kokeilut vievät nopeimmin menestykseen. Edisonin kerrotaan tehneen 9000 epäonnistunutta kokeilua ennen hehkulampun keksimistään. Kokeilujen epäonnistumista pidetään kyllä oppimisen ehtona koulutuksissa, mutta yrityksissä ei niinkään. On oikeastaan kummallista, että taiteilijoita ja muotoilijoita ei juurikaan ole yrityksissä sparraamassa oppimista ja kehittämistä, vaan se on jätetty ekonomien ja insinöörien ja kukaties HR-osaston kasvatustieteilijöiden kontolle.
     Taiteelliset menetelmät itsessään vinksauttavat osallistujat kokeilumoodiin. Muotoilijat alkavat hiljalleen päästä asiakaskokemuksen muotoiluun mukaan kauppatieteilijöiden rinnalle. Mutta kuka ostaisi kuvataiteilijan, draamapedagogin tai muusikon osaamista kehittämään työkulttuuria. Tietysti kehittäminen on aina monialaista yhteistyötä, mutta taiteilijoilla on siinä paljon, paljon annettavaa.

Yhtenä lähteenä käytetty The Economist-lehden artikkelia:
http://www.economist.com/node/18557776